Yksi taaperoikäinen tänne, kiitos!

Otsikko on ehkä turhan provosoiva, koska kyllä minä haluan sen pienen vatsassani asuvan vauvan syliini enkä mitään "valmista" taaperoikäistä. Mutta fakta on se, että en ole koskaan kokenut varsinaista vauvakuumetta, millaista jotkut naiset kuvailevat. Ensimmäisen lapsen hankkiminen oli tietoinen päätös, johon päädyttiin monenlaisten tapahtumaketjujen sekä keskustelujen kautta. Missään vaiheessa en kokenut pakahduttavaa tarvetta saada vauvaa, vaan halusin lapsen mieheni kanssa. Olen kuullut että vauvakuume voi olla niin voimakasta että se vie järjen. Tavallaan jopa kadehdin tuota tunnetta sen kokeneilta. Toisaalta kauhean sydäntäsärkevä ajatus että kokisi itkettävää vauvakuumetta, mutta ei voisi sellaista, siis omaa vauvaa, jostain syystä saada.

Vauva-aika oli ihanaa ja palkitsevaa, mutta myös väsyttävää, raskasta ja välillä ahdistavaakin. Minusta tuntui välillä vaikealta kun en tiennyt täydellisen äidin lailla mitä vauvani halusi joskus kun se itki lohduttamana. Tietysti testasin oliko sillä nälkä, oliko se kuiva, halusiko vain syliä, oliko väsynyt. Mutta kun se itki, eikä osannut kertoa ja tunsin itseni huonoksi äidiksi kun en jonkun saamarin Vauva-oppaan mukaisesti tunnistanut ekasta inahduksesta mikä raukalla on. Kun vauva kasvoi ja oppi kommunikoimaan edes nyökkäyksellä, elämäni helpottui. Ja nyt kun esikoinen on kolmevuotias, tuntuu helpolta kun hänen kanssaan voi puhua kaikesta. Poika ymmärtää kun selitän asioita ja kyselee paljon, hän on jo pitkään osannut kertoa onko pissahätä tai sattuuko kurkkuun. Helppoa!

Kun näin pari viikkoa sitten neuvolassa pariviikkoisen pienen vauvan, tirahdin kyllä itkuun. Se oli niin pieni ja avuton, en muistanut että vastasyntyneet olivat niin pieniä. Mutta kun eräät sukulaiset tulivat kylään kuukauden vanhan vauvansa kanssa, pidin sitä sylissäni hetken, mutta sen jälkeen en kokenut tarvetta kannella sitä enempää tai ihastella sitä. Oma vauvani toki kiinnostaa, mutta ei juurkaan muiden vauvat. Kuulostaa vähän kamalalta. Kun työkaveri tuo vauvansa näytille töihin, minua kiinnostaa se pienen hetken koska välitän työkaverista, mutta en halua ottaa pientä palleroa välttämättä syliini. Ei se ole minun.. Ymmärrän täysin, että kun saan vauvani, osa läheisistäkään ei ole siitä niin kiinnostunut. Niin se vain menee. Toivon tietysti että ystäväni ovat kiinnostuneita minusta ja vauvastani noin ylipäänsä, mutta ketään ei voi pakottaa vauvahurahtamaan, hyvä niin.

Itsekin seurailen paljon mieluummin poikani ja samanikäisen serkun touhuja. Kuuntelen salaa ovelta mitä ne juttelevat keskenään ja mikä niitä naurattaa. Ihan helmityyppejä!

Vauvoista muistan sen että oma vauvani tuoksui maailman ihanammalta ja itketti katsoa kun se nukkui, se oli niin ihana ja merkitsi kaikkea. Mutta vauvakuumetta - ei kai kuitenkaan...

Raskausajan vaivat osa kymmenen

Raskausviikko 34. Aika listata pahimmat raskausajan vaivat..

1) Alkuraskauden pahoinvointi. Tässä raskaudessa aamupahoinvointiakin pahempaa oli iltapäivä/iltapahoinvointi, joka alkoi yleensä kotimatkalla bussissa. Joskus pahoinvoinnit päätyivät oksennukseen, mutta usein multa tuli "vain" rajuja kuivayökkäyksiä (inhoan oksennusta niin paljon että varmaan vastustin oikeaa oksua viimeiseen asti) ja jatkuva kuvotusolo, joka vei kaikki voimat. Mahatautifiilis jatkui jonnekin viikolle 14-15, jonka jälkeen alkoi uusi elämä. Tiedän, jotkut päätyvät jopa tiputukseen että ei onneksi sellaista.

2) Jatkuva närästys. Ekassa raskaudessa en ainakaan muista että olisi pitänyt napsia Rennieitä samaan tahtiin. Ja siis koko ajan pahenee. Joku tutkimus (http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/aidin+narastys+tietaa+tuuheatukkaista+lasta/a124658) väitti että närästys tietää tuuheatukkaista lasta, hah mene ja tiedä. Heitin tämän kommentin viikonvaihteessa äidilleni, joka heitti jotain vähän mummomaista ja ehkä epäkorrektiakin kommenttia tummaihoisista lapsista, joilla on jo syntyessään tuuhea tukka. Revettiin kyllä miehen kanssa molemmat ja hän ryki että niin tässä pitäisi kyllä olla kyse ihan vaaleaihoisesta lapsesta tai on muuten aikamoinen yllätys kyllä. Hahahaa.

3) Selkäkivut. Alaselkä vaivaa pahiten. Olen käynyt nyt hierojalla viitisen kertaa ja se hieroo mun pakaroita. Kyllä. Kuulemma 90% alaselän kivuista johtuu jumiutuneista pakaralihaksista. Ja jos joku uskoo että tämä mieshieroja vaan haluaa päästä hieromaan mun pakaroita niin hah, siitä vaan - vahvasti kyllä epäilen ettei tämän kohta viimeisillään olevan valaan pakarat jaksa juuri kiinnosta ketään, että jos toisin on niin ei haittaa.

4) Hiivatulehdukset, joita en voi hoitaa paikallisella käsikauppalääkityksellä allergisen reaktion takia ja suun kautta otettavia ei voi käyttää raskaana. Neuvolantäti suositteli tunkemaan alapäähän luonnonjogurttia. Ei lisättävää. (Suosittelen kuitenkin maitohappobakteereja - ehkä auttanut hillitsemään vaivaa).

5) Vatsan kiristys ja kivuttomat supistukset, jotka alkoivat jo keskiraskaudessa ja ovat estäneet liikunnan, shoppailun, isommat touhuamiset. Pitkä aika olla rauhallisesti.

6) Pissaaminen n. sata kertaa yössä. Mielenkiintoisena kokemuksena tänään pitkä automatka, kun vauva nyrkkeilee virtsarakkoon. Hyvää harjoitusta tietty lantionpohjan lihaksille.

7) Ummetus. Huokaus, ei lisättävää.

8) Huonot yöunet, jotka oikeastaan liittyvät kohtaan 6. Ja tietysti isoon mahaan jonka kanssa herää joka kerta kun kääntää kylkeä.

9) Ajoittainen hengenahdistus, kun bebe painaa keuhkoja ja ties mitä muita syitä.

Listasta huolimatta lienee sanomattakin selvää, että olen kiitollinen tästä raskaudesta ja toivoakseni vaivat ovat myös ohimeneviä. Ihmiset jotka kärsivät lapsettomuudesta, varmasti ottaisivat nämä vaivat kiitollisina vastaan, jos vain saisivat siten oman vauvan. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö mua ottaisi päähän käydä kuudetta kertaa vessassa taas ensi yönä...

ps) Unohdin tietysti raudanpuutteesta ja huonoista yöunista johtuvan väsymyksen ja siitä sekä hormoneista (tai luonteesta) johtuvan ärtymyksen, itkuherkyyden jne.

Bongattuja pieniä onnen hetkiä

Sitä aina valittaa niin paljon kaikesta, etenkin raskaus- ja vauva-aikana, joten ajattelin postata muistiin itseänikin varten yhden satunnaisen onnen hetken. Joka päivähän niitä tulee, pitää vaan osata bongata ne :)

Eilen ajettiin kauppaan, poika takapenkillä, ja kuunneltiin laulua jota on mietitty tulevan pikkusiskon nimiäisjuhlaan, Hannele Huovin runoon perustuva, kaunis "Kun on oikein pieni. Kolmevuotias totesi että "kuunnellaan pikkusiskon laulu uudelleen". Sitten se lauloi mukana, hennolla äänellä aina kun muisti sanat ".. kun on oikein pieni, voi lentää linnun untuvalla.. kun on oikein pieni."

Kyllä mulla oli vähän tippa linssissä ja mieskin näytti melkeinpä herkistyneeltä. Mun niin rakkaat tyypit (joista yksi vielä mahassa), onnekas ja kiitollinen olo.

Sopiva ikäero lapsille

Olin eilen lääkärissä ihan muissa kuin raskauteen liittyvissä terveysasioissa ja mulle sattui todella hauska, rempseä mieslääkäri. Puudutuspiikkiä jalkaani pistäessään vitsaili että kohta sulla on edessä vielä pahemmat kivut ja nauroin että kyllä mä tiedän jos se synnytykseen viittaa, mulla kun on jo yksi lapsi. Kyseli sitten ikää ja kun kerroin esikoisen kolmevuotiaaksi, mies kommentoi että "olette sitten pitäneet tuumaustauon". Lääkäri näköjään koki että kestän pienen läpänheiton enkä ryntää itkemään loukkaantuneena (mistäs sitä tietää jos ei vaikka olisi toinen raskaus helposti onnistunut jne joten sinänsä tietty ajattelematon kommentti).

No mua nauratti ja tokaisin että yhteen putkeenko ne kersat pitäisi suoltaa? Sanoin sitten suoraan että ei mulla olisi pää kestänyt viittä, kuutta vuotta putkeen kotona, piti käydä välissä töissä. Tiesi että olen digitoimistossa duunissa ja kommentoikin että kyllä siinä ajassa kelkasta tippuisi aika totaalisesti..

Muutenkin olen miettinyt tuota ikäeroasiaa ja varmasti jossain vaiheessa voisi olla ihanaa jos lapsilla olisi pienempi ikäero, jos leikkivät sitten paremmin keskenään. Oikeasti olen kyllä tyytyväinen tähän 3v 2kk ikäeroon mikä lapsillemme tulee monesta syystä. Ja sanottakoon että tämä on täysin subjektiivinen oma näkemykseni ja uskon että jos valitsee tehdä lapset esim 1-vuoden ikäerolla, sille löytyy taatusti myös omat plussapuolensa.

1) Esikoinen ymmärtää jo selitykset eli miksi äiti ei ison mahan kanssa jaksa samalla tavalla leikkiä jne. Lisäksi nyt polleana tulevana 3-v isoveljenä on luvannut (nähtäväksi jää) auttaa vauvan kanssa ja opettaa sille asioita :)  Jos olisi 2-v ikäeroa, ymmärrys tai lähinnä kyky oikeasti jeesata olisi ihan toisenlainen.

2) Sain olla välissä työelämässä vajaat 2-vuotta, joten käsitys missä digimaailmassa mennään ei ruostunut totaalisesti. Plus se teki mun päälle hyvää. Sekä avioliitolle ja perhe-elämälle yleensä.

3) Kohtaan yksi liittyen: esikoinen osaa jo syödä itse, pukea aika pitkälle itse, käydä yksin potalla jne, joten vapauttaa vauvan tullessa mua hoitamaan enemmän pienempää

4) Työkaveri murisi että heidän lapsensa, joilla on vain päälle vuosi ikäeroa tappelevat ja kisailevat koko ajan kaikesta. Epäili että päästään tältä osin helpommalla kun toinen on sen verran isompi. Tämä jää nähtäväksi... Ainakin poika itse palvoo 3-vuotta vanhempaa serkkutyttöään ja matkii häntä kaikessa, hassua nähdä miten meillä käy.

5) Synnytyksestä ei kuitenkaan ole niin paljoa aikaa, etteikö toisen lapsen synnytys sujuisi ehkä sutjakammin. Tähän mantraan aion turvautua.

6) Sain välissä kokea ehkä vuoden, melkein kaksi edes kohtalaisia yöunia verrattuna vauva-aikaan. Jotkut ajattelevat että samaan konkurssiin vaan, mutta mulla olisi ehkä pimahtanut pää.

Saa toki kertoa kokemuksia ja romuttaa pilvilinnani :)

Kaksi versus yksi?

Yleensä vanhemmat joilla on jo kaksi tai useampi lapsi, nauravat rämäkästi väitteelle että siinä samallahan se toinen lapsi menee kuin toinenkin. Olen kuullut useista eri lähteistä, että tulee järkytyksenä miten omaa aikaa ei toisen lapsen jälkeen ole enää ollenkaan.. ja että kaksi ei todellakaan ole sama kuin yksi. Sen verran sitä on toitotettu, että uskon sen.

Toisaalta suurempi elämänmuutos oli kuitenkin sen esikoisen saamisen kanssa. Silloinhan sitä oli vapaa tulemaan ja menemään, matkustamaan ja riekkumaan melkein miten halusi. Esikoisen jälkeen prioriteetit menivät uusiksi, esimerkiksi vaikea muistaa milloin olisin viimeksi ollut humalassa tai baarissa valomerkkiin asti. Tosin voin rehellisesti sanoa että en sitä pätkääkään kaipaakaan. (Pari isoa lasillista hyvää punaviiniä kaipaan toki, tai pientä kuohuviinihiprakkaa tyttöjen kanssa). Samoin fine dining on jäänyt minimiin tai liikuntaharrastukset ajanpuutteen vuoksi. (Vinkki vitonen että paras liikuntaharrastus mulla on kyllä lenkkeily, koska sen voi tehdä milloin vain eikä vie paljoa aikaa ellei ole himokuntoinen..)

Sellaista mä olen miettinyt, että silloin kun olin täysipäiväisesti kotona, olisin voinut harrastaa enemmän tai nähdä kavereita enemmän, mikäli esikoinen olisi ottanut myös tuttipulloa. Nyt kun on duunissa, ei tietenkään päivän päätteeksi voi eikä raaski mennä harrastamaan, muutenhan sitä ei näkisi lastaan ollenkaan. Eli toisaalta mietin asian niin, että sitten kun olen taas lasten kanssa himassa, voin nähdä kavereitakin enemmän.. Hmmm, nyt ehkä joku parin lapsen vanhempi voisi oikaista tämän harhakäsityksen.

Yksi iso asia mitä jään kaipaamaan toisen tultua, on ihan varmasti miehen, minun ja lapsen yhteiset päiväunet viikonlopulta. Se on aina päivän paras hetki, vetäytyä vierekkäin nukkumaan kunnon nokkaunet. Sen olen muilta vanhemmilta myös oppinut, että samanlainen unirytmi isomman ja pienemmän lapsen kanssa on utopiaa, joka EHKÄ toteutuu kerran puolessa vuodessa.

Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia aiheesta..  Huomasin että blogia on lukenut 200 ihmistä kuussa, mutta kukaan ei kommentoi mitään :) Eipä se haittaa, selkeyttää tämä kirjoittelu omia ajatuksia näinkin mutta kivahan se olisi kuulla miten muilla.

Äitiyslomaan valmistautumista ja unipaniikkia

Viime yönä poika heräsi pariin otteeseen, joista jälkimmäisen kerran jälkeen en saanut enää nukuttua pitkään aikaan. Valvoin väsyneenä vähän ennen viittä, kadehdin miestäni joka heräämisen jälkeen oli painunut umpiuneen ja sain yhtäkkiä vahvan fläsärin siitä mitä valvominen oli vauva-aikana. Yhtä helvettiä! Jouduin pahaan väsymys/unettomuuskierteeseen jatkuvan heräilyn seurauksena ja siitä seurasi kaikennäköistä unihalvausta (!) ja muuta kivaa. Tuli taas pelko ahteriin kun tajusin että sama homma on edessä taas kohta. Toivon ja rukoilen tietysti hyväunista vauvaa mutten oikeasti usko siihen yhtään. Mutta siihen uskon että tällä kertaa pidetään myös pulloruokintaa yllä, että jos pahalta näyttää joskus mies voisi ottaa yövuoron ja mulle korvatulpat...

Tämän viikon jälkeen mulla on töissä jäljellä arkipäiviä vain 17.  Se alkaa jo näkyä. Olen paahtanut ihan normaalisti töissä, tavannut asiakkaita ja vääntänyt tarjouksia, mutta nyt tekisi mieli jo alkaa keskittyä tulevaan perheenlisäykseen. Rauhoittua ja lukea hyvää kirjaa, ostaa jotain vauvakamoja, levätä. Tunne on tavallaan ristiriitainen, koska itseni tuntien tiedän että tulen myös ikävöimään toimistohärdelliä ja työkavereita, sekä mökkihöperöidyn kotona noin kuukaudessa. Mutta nyt mieli kääntyy jo siihen minkälaista vauva-arki tulee olemaan ja tuntuu oudolta aloittaa projekteja joita en tule saattamaan päätökseen.

Mutta vielä siis 17+1 ennen fanfaareja ja kakkua (?).

Mutsin kaa -haastekyssärit (by Project Mama)

Mahtavat Mutsin kaa -haastekyssärit Project Maman toimesta. En vaan voi olla vastaamatta, ollaan kuitenkin elämän suurten kysymysten äärellä.. Olen vasta aloittanut bloggaamaan joten en ole päässyt vastaaviin vielä vastailemaankaan aiemmin, jee.

1. Synnytys vai rintatulehdus? 
Ehdottomasti rintatulehdus. Pökelsin esikoista ulos 23h (pakko uskoa että toka tulee nopeammin) ja lievät traumat jäi. 

2. Aurinkolasit vessanpöntössä vai luottokortti jääkaapin alla?
Luottokortti jääkaapin alla. Kokemusta löytyy syömäpuikolla sörkkimisestä sinne alle kun etsittiin pojan piilottamaa matkakorttia... (löytyi muuten kitaran sisältä n. 3kk myöhemmin)

3. Kersalle silmätulehdusvoide molempiin silmiin vai suppo keskellä yötä?
Ehkä suppo, paremmat onnistumisprosentit.

4. Lapsettoman ajan tissit vai vyötärö?
Syvä huokaus.. Näin raskaana ollessa vastaan että vyötärö. 

5. Juhana Vartiainen vai Jyri Häkämies?
Voi ärsytys, en kumpaakaan mutta jos pakko valita niin Häkämies

6. Punkku loppu vai suklaa loppu?
Edelleen, koska olen raskaana, vastaan punkku loppu. Muuten olisi erilainen vastaus.

7. Helteinen muumimaailma vai jäinen hiekkalaatikko?
Muumimaailma. Niilä kallioilla voi elbailla ja syödä jätskiä, kun kersa väsähtää ja nukahtaa kärryihin. 

8. Räkätahra mustassa neuletakissa vai kakkaa sormuksen alla?
Räkätahra.

9. Kunnon krapula vai noro?
Krapula, mahatauti tuoreessa muistissa mutten muista tarkkaan millaista olla krapulassa.

10. Jaxuhalit vai plussatuulet?
Voi yök. Ei kumpaakaan, en pysty valitsemaan. Samaa kastia puolukkapäivien kanssa.

11. Tunnin kuolapäikkärit vai ilmainen jalkahoito?
Ilmainen jalkahoito.

Viimeinen viimeinen kolmannes

Tajusin juuri hampaita pestessäni, rauhan laskeuduttua taloon poikien lähdettyä temppujumppaan, että minulla on juuri alkanut elämäni viimeinen viimeinen kolmannes. Siis erittäin todennäköisesti, koska lapsiluku on asetettu yhteisestä vahvasta päätöksestä kahteen, ellei nyt sitten tapahdu joku vahinko tms. Mutta viimeistä viimeistä siis viedään. En oikeastaan tuntenut haikeutta tajutessani tämän, tai ehkä hetken. Tällä hetkellä enemmänkin tunnen närästystä, hengästymistä, kolotusta lonkkaluissa, selkäkipua ja nahan venymistä. Mutta epäilemättä jossain vaiheessa, kun oma vauvani on isompi ja ystävien mahat pullistuvat, varmaan jonkunasteinen haikeuskin vielä iskee. Nyt vaan ehkä saan voimaa jaksaa viimeisen koitoksen vaivat sillä ajatuksella että never again.. samaa metodia käytän voimaannuttaakseni itseni synnytykseen. Siis sitä ja kipulääkitystä mahdollisuuksien mukaan ;)

Nimittäin kropan muutokset näin raskauden loppumetreillä eivät ole mitään ihan pieniä. Oma kehon kuva muuttuu ihan täysin. Osa naisista tuntee itsensä tietty superhehkeäksi, hedelmällisyyden perikuvaksi. Valitettavasti minä en, en ainakaan juuri nyt. Enemmän tuntemukseni lähentelevät valasta tai jotain muuta kömpelöä eläintä. Kun on kooltaan normaalisti pienikokoinen, kymmenen kilon massan lisäys tietty koko kroppaan, mutta pääosin tuohon valtavan vatsan kohdalle tuntuu aika raa-alta.

En tietenkään silti ajattele vatsasta vain vihamielisesti. Miten voisin, siellähän kasvaa pieni tyttö. Ja tunnen myös äärimmäistä kiitollisuutta että mun on mahdollisuus saada lapsia. Ystävä- ja tuttavapiirissä on erilaista lapsettomuuskriiseilyä ja itse olen kokenut kaksi keskenmenoa ennen tietoa siitä onnistuuko raskaus koskaan. Joten nämä vatsamuljahtelut muistuttavat myös siitä, että tämä on ihan valtava etuoikeus kuitenkin.

Mutta sellainen on ihmisluonto - joka hetki ei voi tuntea ylitsepursuavaa kiitollisuutta. Eli nyt silitän mahaa, katson ulos ikkunasta talviaurinkoa ja pukkaa melkein kyyneltä silmänurkkaan.. viimeinen viimeinen kolmannes, ihan viimeistä kertaa. Kunpa kaikki menisi hyvin.

Seuravaaksi varmaankin vääntäydyn ylös hakemaan Rennietä ja kiroan kun vatsanahka kiristää niin että  se tuntuu hauraalta pergamentilta.


p.s) Sain puhtaat paperit sokerirasitustestistä - huh! Eli viikonloppuna söin pikkuisen karkkia ja kerran jäätelöä. Mutta huomenna alkaa taas kurinalaisempi elämä.

Hetkellistä (?) painopaniikkia

Perjantainen neuvolakäynti paljasti että paino oli yhtäkkiä hypähtänyt päälle 800g/viikossa. Sain sellaisen shokin että verenpainelukematkin olivat yli kaikkien mahdollisten suositusrajojen ennenkuin hengitin ja rauhoituin. Noin kaksitoistavuotiaalta näyttänyt lääkäri ei voimallisesti painonnousuuni reagoinut, mutta SF-mittaa ottaessa sanoi jotain yläkäyrästä ja kun kysyin että onko vatsankoko iso niin mutisi jotain että no isomman puoleinen. Tähän sotkuun kun vielä ymppää sen, että mummolla on kakkostyypin diabetes ja joudun jo senkin puolesta sokerirasitustestiin, sain tietysti päähäni että minulla on raskausajan diabetes.

No, onko vai ei, sitä ei tiedä kuin vasta ensi viikolla. Mutta aikani painikoitua ja luvattuani itselleni etten koskaan enää koske yhteenkään karkkiin tai jäätelöön, kaivoin itku kurkussa neuvolakortin esiin esikoiseni odotuksen osalta. Ja kuinka ollakaan - tismalleen samoilla viikoilla mun paino on noussut suurinpiirtein samanlaisilla hyppäyksillä. Ja vatsani SF-mitta on silloin ollut myös samaa, vähän enemmän jopa, tosin vaikeampi verrata kun siinä mitat viikkoa myöhemmältä raskausviikolta. Eikä se tälläkään kertaa yltänyt yläkäyrälle asti, vähän keskiarvon yläpuolella se tosin oli. Eli sen suhteen ei syytä huoleen, kyllähän se paino silloinkin nousi, koko raskauden aikana yhteensä n.14kg, mutta lähtikin sitten imetyksen myötä. Lähtöpainoni oli pari kiloa painavampi, joten niin paljon ei tarvitsisi tulla, mutta minkäs teet. Syön normaalisti, herkuttelen pieniä määriä ja valitettavasti liikunta on vähäistä supistusten takia.

Joka tapauksessa sokerirasitustesti tai lähinnä sen tulokset jännittävät. Kaikenlaiset riskit lisääntyvät sekä äidillä että vauvalla mikäli raskausajan diabetes -diagnoosin saa. Lisäksi ko. diagnoosissa isojen vauvojen riski kasvaa. Edellisen kerran synnytys kesti 23h ja jätti lievät traumat vaikka kooltaan esikoiseni oli pikkuruinen keiju. "Mitään viisikiloista en sitten synnytä!" Uhosin jo miehelleni joka katsoi parhaaksi nyökytellä ja luvata että viisikiloista ei tarvitse synnyttää..  Jännitetään nyt tässä vielä muutama päivä, sitä ennen syön kuten tähänkin asti eikä vielä täysin kivikautista linjanvetoa...

Lastenhuone - turkoosia ja vaaleanpunaista.. hurjaa!

Edellisen postauksen aihe - tytöt vs. pojat tavallaan jatkuu.. tällä kertaa tosin horisen ainoastaan sisustuksesta enkä sen kummemin sukupuolirooleista. Eräänä kiukkuaamuna (kun en suostunut heti kantamaan poikaani supistusten takia) poikani puuskahti: "Tyhmä vauva, en halua että koko talo maalataan vaaleanpunaiseksi!" Kyllä nauratti, en tiedä mistä se sen keksi. Lupasin että taloa eikä sen huonetta maalattaisi vaaleanpunaiseksi, ei ollut käynyt mielessäkään.

Mutta milläs värillä me tänään maalasimme lyhteisen lastenhuoneen seinää.. Niinpä niin. Syytän kyllä siitä perheen miehiä.

(Värinä siis Tikkurilan Tutu)

Poikani sängyn puoleinen seinä on turkoosi, jossa on meri/sukellusaiheisia seinätarroja. Lisäksi siellä on nuo Marimekon Karkuteillä -verhot ja huoneessa yleisesti ottaen tehosteväreinä värejä noista verhoista.  Mietittiin että olisi hauska idea maalata toinen seinä jollain tyttömäisellä värillä. Loppujen lopuksi päädyttiin hyvin vaaleaan, hitusen lilaan taittavaan vaaleanpunaiseen ja se oli kyllä poikien ehdotus! Toinen kerros on vielä maalaamatta ja hieman jännittää onko lopputulos liian hurja, mutta kun muuten pidän matot sun muut neutraalimpana niin ehkä se on ihan ok. Yleisesti ottaen tykkään että lastenhuoneessa on väriä ja vaihtelu virkistää.

Lisäksi ajatuksena on lisätä lelujen säilytystilaa tilaamalla perusavohylly ja siihen bokseja, esim. tämä Kodin1 Box ja siihen mustaharmaita, ehkä pari turkoosia ja kenties keltaista tai vaaleanpunaista säilytyslaatikkoa.

Katsotaan mitä huoneesta tulee, ihan liian aikaistahan nyt on tuota huonetta sinänsä tuunailla kun äippälomaankin on kaksi kuukautta, mutta mistä sitä tietää miten sitä sitten jaksaa..
Lelujen säilytys järkevästi onkin sitten sellainen ikuinen ongelma mistä voisi kirjoittaa oman postauksenkin. Toistaiseksi legot löytyvät siis jalan alta :)

Mistä on pienet pojat tehty?

Kun sain kolme vuotta sitten kuulla että odotan poikaa, tunsin suurta hämmennystä. Tyttö tuntui luontevammalta vaihtoehdolta, enhän tiennyt pienistä pojista yhtikäs mitään! Hiljalleen tietenkin totuin ajatukseen ja kun sain pienen pojan syliini, ei tullut kysymykseenkään että hän olisi ollut jotain muuta sukupuolta tai muuten toisenlainen.

Pienen poikani kautta olen päässyt tutustumaan poikien kiehtovaan maailmaan lähemmin. Nyt lähemmäs kolmivuotiaana kiinnostavat kepit, robotit, autot, legot ja majat, mutta myös kirjat, näytelmäleikit ja soittimet. Lisäksi pojallani on rakkaat pehmolelut ja hän on kova pussailemaan ja rakastaa hellyyttä, onneksi! Ehkä hän ei ole myöskään tyypillinen poika, jos sellaiseksi mielletään isokokoinen, jämerä rämäpää. Poikani on aina ollut aika harkitseva oivaltaja, kooltaan pieni ja siro laiheliini joka rakastaa makeaa. Toisaalta pienestä asti hänellä on ollut erinomainen huumorintaju ja nykyään hän tekee jatkuvasti kepposia, kuten pistää jotain tuolillemme jonka päälle istumme, kätkee leikkikäärmeen tyynyn alle tai muuta hassua. Motorisesti hän kehittyi ehkä eri tavalla kuin tyypillisesti pojat, toisin sanoen varovaisena luonteena lähti kävelemään kunnolla vasta n. 1v 2kk-3kk iässä, mutta puolestaan puhui pitkiä lauseita aiemmin kuin useimmat ikäisensä pojat. Eli kun rakenneultrassa kuulee sukupuolen, se ei tietenkään kerro yhtään mitään siitä minkälainen tapaus sieltä putkahtaa, tämä tietysti pitäisi muistaa.

Nyt toista lasta odottaessa pidin jostain syystä varmana että saan toisen pojan. Isoveli odotteli pikkuveljeä ja minä mietin pojalle nimen valmiiksi. Kun rakenneultrassa kerrottiin että tulossa on todennäköisesti tyttö, tunsin samaa hämmennystä kuin aikanaan esikoisesta. Ihana uutinen tietenkin, mutta mitä ihmettä, tyttö.. Miten sellainen pitäisi osata kasvattaa? En uskonut asiaa todeksi ennenkuin 4D-ultrassa lääkäri vahvisti asian omien sanojensa mukaan sataprosenttisesti. Tyytyväisenä säästin ison osan esikoisen vaatteista, mutta jostain syystä kummasti hyllylle on nyt eksynyt entistä enemmän tyttömäistä vaaleanpunaista (enemmän jopa isänsä ostamana) ja ihania pikkumekkoja. Taisin siis kuitenkin hurahtaa sellaisiin.

Kasvatuskysymykset tulevatkin sitten paljon myöhemmin. Tietenkin haluan kasvattaa tytöstäni itsenäisen ja vahvan, omilla aivoillaan ajattelevan naisen enkä mitään avuttomaksi heittäytyvää, ulkonäöllään ratsastavaa prinsessaa. Itse rakastan toki myös kauniita vaatteita ja kenkiä eli missään nimessä selllaiset eivät tule olemaan pannassa. Minua vaan naurattaa jo valmiiksi ajatus, että tuleva naissukupuolinen olento osottautuu tietenkin taas ihan muuksi kuin olen odottanut. Luultavasti sieltä on siis nyt tulossa se rämäpäinen tappelija joka nirhii tukkansa kynsisaksilla heti kun kynnelle kykenee..

p.s) Välillä robottileikit alkavat kyllästyttää ja toivottaisin barbileikit tervetulleeksi.. mutta saas nähdä.