maanantai 25. maaliskuuta 2013

Bongattuja pieniä onnen hetkiä


Sitä aina valittaa niin paljon kaikesta, etenkin raskaus- ja vauva-aikana, joten ajattelin postata muistiin itseänikin varten yhden satunnaisen onnen hetken. Joka päivähän niitä tulee, pitää vaan osata bongata ne :)

Eilen ajettiin kauppaan, poika takapenkillä, ja kuunneltiin laulua jota on mietitty tulevan pikkusiskon nimiäisjuhlaan, Hannele Huovin runoon perustuva, kaunis "Kun on oikein pieni. Kolmevuotias totesi että "kuunnellaan pikkusiskon laulu uudelleen". Sitten se lauloi mukana, hennolla äänellä aina kun muisti sanat ".. kun on oikein pieni, voi lentää linnun untuvalla.. kun on oikein pieni."

Kyllä mulla oli vähän tippa linssissä ja mieskin näytti melkeinpä herkistyneeltä. Mun niin rakkaat tyypit (joista yksi vielä mahassa), onnekas ja kiitollinen olo.


torstai 21. maaliskuuta 2013

Sopiva ikäero lapsille



Olin eilen lääkärissä ihan muissa kuin raskauteen liittyvissä terveysasioissa ja mulle sattui todella hauska, rempseä mieslääkäri. Puudutuspiikkiä jalkaani pistäessään vitsaili että kohta sulla on edessä vielä pahemmat kivut ja nauroin että kyllä mä tiedän jos se synnytykseen viittaa, mulla kun on jo yksi lapsi. Kyseli sitten ikää ja kun kerroin esikoisen kolmevuotiaaksi, mies kommentoi että "olette sitten pitäneet tuumaustauon". Lääkäri näköjään koki että kestän pienen läpänheiton enkä ryntää itkemään loukkaantuneena (mistäs sitä tietää jos ei vaikka olisi toinen raskaus helposti onnistunut jne joten sinänsä tietty ajattelematon kommentti).

No mua nauratti ja tokaisin että yhteen putkeenko ne kersat pitäisi suoltaa? Sanoin sitten suoraan että ei mulla olisi pää kestänyt viittä, kuutta vuotta putkeen kotona, piti käydä välissä töissä. Tiesi että olen digitoimistossa duunissa ja kommentoikin että kyllä siinä ajassa kelkasta tippuisi aika totaalisesti..

Muutenkin olen miettinyt tuota ikäeroasiaa ja varmasti jossain vaiheessa voisi olla ihanaa jos lapsilla olisi pienempi ikäero, jos leikkivät sitten paremmin keskenään. Oikeasti olen kyllä tyytyväinen tähän 3v 2kk ikäeroon mikä lapsillemme tulee monesta syystä. Ja sanottakoon että tämä on täysin subjektiivinen oma näkemykseni ja uskon että jos valitsee tehdä lapset esim 1-vuoden ikäerolla, sille löytyy taatusti myös omat plussapuolensa.

1) Esikoinen ymmärtää jo selitykset eli miksi äiti ei ison mahan kanssa jaksa samalla tavalla leikkiä jne. Lisäksi nyt polleana tulevana 3-v isoveljenä on luvannut (nähtäväksi jää) auttaa vauvan kanssa ja opettaa sille asioita :)  Jos olisi 2-v ikäeroa, ymmärrys tai lähinnä kyky oikeasti jeesata olisi ihan toisenlainen.

2) Sain olla välissä työelämässä vajaat 2-vuotta, joten käsitys missä digimaailmassa mennään ei ruostunut totaalisesti. Plus se teki mun päälle hyvää. Sekä avioliitolle ja perhe-elämälle yleensä.

3) Kohtaan yksi liittyen: esikoinen osaa jo syödä itse, pukea aika pitkälle itse, käydä yksin potalla jne, joten vapauttaa vauvan tullessa mua hoitamaan enemmän pienempää

4) Työkaveri murisi että heidän lapsensa, joilla on vain päälle vuosi ikäeroa tappelevat ja kisailevat koko ajan kaikesta. Epäili että päästään tältä osin helpommalla kun toinen on sen verran isompi. Tämä jää nähtäväksi... Ainakin poika itse palvoo 3-vuotta vanhempaa serkkutyttöään ja matkii häntä kaikessa, hassua nähdä miten meillä käy.

5) Synnytyksestä ei kuitenkaan ole niin paljoa aikaa, etteikö toisen lapsen synnytys sujuisi ehkä sutjakammin. Tähän mantraan aion turvautua.

6) Sain välissä kokea ehkä vuoden, melkein kaksi edes kohtalaisia yöunia verrattuna vauva-aikaan. Jotkut ajattelevat että samaan konkurssiin vaan, mutta mulla olisi ehkä pimahtanut pää.

Saa toki kertoa kokemuksia ja romuttaa pilvilinnani :)

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kaksi versus yksi?



Yleensä vanhemmat joilla on jo kaksi tai useampi lapsi, nauravat rämäkästi väitteelle että siinä samallahan se toinen lapsi menee kuin toinenkin. Olen kuullut useista eri lähteistä, että tulee järkytyksenä miten omaa aikaa ei toisen lapsen jälkeen ole enää ollenkaan.. ja että kaksi ei todellakaan ole sama kuin yksi. Sen verran sitä on toitotettu, että uskon sen.

Toisaalta suurempi elämänmuutos oli kuitenkin sen esikoisen saamisen kanssa. Silloinhan sitä oli vapaa tulemaan ja menemään, matkustamaan ja riekkumaan melkein miten halusi. Esikoisen jälkeen prioriteetit menivät uusiksi, esimerkiksi vaikea muistaa milloin olisin viimeksi ollut humalassa tai baarissa valomerkkiin asti. Tosin voin rehellisesti sanoa että en sitä pätkääkään kaipaakaan. (Pari isoa lasillista hyvää punaviiniä kaipaan toki, tai pientä kuohuviinihiprakkaa tyttöjen kanssa). Samoin fine dining on jäänyt minimiin tai liikuntaharrastukset ajanpuutteen vuoksi. (Vinkki vitonen että paras liikuntaharrastus mulla on kyllä lenkkeily, koska sen voi tehdä milloin vain eikä vie paljoa aikaa ellei ole himokuntoinen..)

Sellaista mä olen miettinyt, että silloin kun olin täysipäiväisesti kotona, olisin voinut harrastaa enemmän tai nähdä kavereita enemmän, mikäli esikoinen olisi ottanut myös tuttipulloa. Nyt kun on duunissa, ei tietenkään päivän päätteeksi voi eikä raaski mennä harrastamaan, muutenhan sitä ei näkisi lastaan ollenkaan. Eli toisaalta mietin asian niin, että sitten kun olen taas lasten kanssa himassa, voin nähdä kavereitakin enemmän.. Hmmm, nyt ehkä joku parin lapsen vanhempi voisi oikaista tämän harhakäsityksen.

Yksi iso asia mitä jään kaipaamaan toisen tultua, on ihan varmasti miehen, minun ja lapsen yhteiset päiväunet viikonlopulta. Se on aina päivän paras hetki, vetäytyä vierekkäin nukkumaan kunnon nokkaunet. Sen olen muilta vanhemmilta myös oppinut, että samanlainen unirytmi isomman ja pienemmän lapsen kanssa on utopiaa, joka EHKÄ toteutuu kerran puolessa vuodessa.

Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia aiheesta..  Huomasin että blogia on lukenut 200 ihmistä kuussa, mutta kukaan ei kommentoi mitään :) Eipä se haittaa, selkeyttää tämä kirjoittelu omia ajatuksia näinkin mutta kivahan se olisi kuulla miten muilla.



torstai 14. maaliskuuta 2013

Äitiyslomaan valmistautumista ja unipaniikkia


Viime yönä poika heräsi pariin otteeseen, joista jälkimmäisen kerran jälkeen en saanut enää nukuttua pitkään aikaan. Valvoin väsyneenä vähän ennen viittä, kadehdin miestäni joka heräämisen jälkeen oli painunut umpiuneen ja sain yhtäkkiä vahvan fläsärin siitä mitä valvominen oli vauva-aikana. Yhtä helvettiä! Jouduin pahaan väsymys/unettomuuskierteeseen jatkuvan heräilyn seurauksena ja siitä seurasi kaikennäköistä unihalvausta (!) ja muuta kivaa. Tuli taas pelko ahteriin kun tajusin että sama homma on edessä taas kohta. Toivon ja rukoilen tietysti hyväunista vauvaa mutten oikeasti usko siihen yhtään. Mutta siihen uskon että tällä kertaa pidetään myös pulloruokintaa yllä, että jos pahalta näyttää joskus mies voisi ottaa yövuoron ja mulle korvatulpat...

Tämän viikon jälkeen mulla on töissä jäljellä arkipäiviä vain 17.  Se alkaa jo näkyä. Olen paahtanut ihan normaalisti töissä, tavannut asiakkaita ja vääntänyt tarjouksia, mutta nyt tekisi mieli jo alkaa keskittyä tulevaan perheenlisäykseen. Rauhoittua ja lukea hyvää kirjaa, ostaa jotain vauvakamoja, levätä. Tunne on tavallaan ristiriitainen, koska itseni tuntien tiedän että tulen myös ikävöimään toimistohärdelliä ja työkavereita, sekä mökkihöperöidyn kotona noin kuukaudessa. Mutta nyt mieli kääntyy jo siihen minkälaista vauva-arki tulee olemaan ja tuntuu oudolta aloittaa projekteja joita en tule saattamaan päätökseen.

Mutta vielä siis 17+1 ennen fanfaareja ja kakkua (?).