torstai 11. huhtikuuta 2013

Yksi taaperoikäinen tänne, kiitos!


Otsikko on ehkä turhan provosoiva, koska kyllä minä haluan sen pienen vatsassani asuvan vauvan syliini enkä mitään "valmista" taaperoikäistä. Mutta fakta on se, että en ole koskaan kokenut varsinaista vauvakuumetta, millaista jotkut naiset kuvailevat. Ensimmäisen lapsen hankkiminen oli tietoinen päätös, johon päädyttiin monenlaisten tapahtumaketjujen sekä keskustelujen kautta. Missään vaiheessa en kokenut pakahduttavaa tarvetta saada vauvaa, vaan halusin lapsen mieheni kanssa. Olen kuullut että vauvakuume voi olla niin voimakasta että se vie järjen. Tavallaan jopa kadehdin tuota tunnetta sen kokeneilta. Toisaalta kauhean sydäntäsärkevä ajatus että kokisi itkettävää vauvakuumetta, mutta ei voisi sellaista, siis omaa vauvaa, jostain syystä saada.

Vauva-aika oli ihanaa ja palkitsevaa, mutta myös väsyttävää, raskasta ja välillä ahdistavaakin. Minusta tuntui välillä vaikealta kun en tiennyt täydellisen äidin lailla mitä vauvani halusi joskus kun se itki lohduttamana. Tietysti testasin oliko sillä nälkä, oliko se kuiva, halusiko vain syliä, oliko väsynyt. Mutta kun se itki, eikä osannut kertoa ja tunsin itseni huonoksi äidiksi kun en jonkun saamarin Vauva-oppaan mukaisesti tunnistanut ekasta inahduksesta mikä raukalla on. Kun vauva kasvoi ja oppi kommunikoimaan edes nyökkäyksellä, elämäni helpottui. Ja nyt kun esikoinen on kolmevuotias, tuntuu helpolta kun hänen kanssaan voi puhua kaikesta. Poika ymmärtää kun selitän asioita ja kyselee paljon, hän on jo pitkään osannut kertoa onko pissahätä tai sattuuko kurkkuun. Helppoa!

Kun näin pari viikkoa sitten neuvolassa pariviikkoisen pienen vauvan, tirahdin kyllä itkuun. Se oli niin pieni ja avuton, en muistanut että vastasyntyneet olivat niin pieniä. Mutta kun eräät sukulaiset tulivat kylään kuukauden vanhan vauvansa kanssa, pidin sitä sylissäni hetken, mutta sen jälkeen en kokenut tarvetta kannella sitä enempää tai ihastella sitä. Oma vauvani toki kiinnostaa, mutta ei juurkaan muiden vauvat. Kuulostaa vähän kamalalta. Kun työkaveri tuo vauvansa näytille töihin, minua kiinnostaa se pienen hetken koska välitän työkaverista, mutta en halua ottaa pientä palleroa välttämättä syliini. Ei se ole minun.. Ymmärrän täysin, että kun saan vauvani, osa läheisistäkään ei ole siitä niin kiinnostunut. Niin se vain menee. Toivon tietysti että ystäväni ovat kiinnostuneita minusta ja vauvastani noin ylipäänsä, mutta ketään ei voi pakottaa vauvahurahtamaan, hyvä niin.

Itsekin seurailen paljon mieluummin poikani ja samanikäisen serkun touhuja. Kuuntelen salaa ovelta mitä ne juttelevat keskenään ja mikä niitä naurattaa. Ihan helmityyppejä!

Vauvoista muistan sen että oma vauvani tuoksui maailman ihanammalta ja itketti katsoa kun se nukkui, se oli niin ihana ja merkitsi kaikkea. Mutta vauvakuumetta - ei kai kuitenkaan...

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Raskausajan vaivat osa kymmenen



Raskausviikko 34. Aika listata pahimmat raskausajan vaivat..

1) Alkuraskauden pahoinvointi. Tässä raskaudessa aamupahoinvointiakin pahempaa oli iltapäivä/iltapahoinvointi, joka alkoi yleensä kotimatkalla bussissa. Joskus pahoinvoinnit päätyivät oksennukseen, mutta usein multa tuli "vain" rajuja kuivayökkäyksiä (inhoan oksennusta niin paljon että varmaan vastustin oikeaa oksua viimeiseen asti) ja jatkuva kuvotusolo, joka vei kaikki voimat. Mahatautifiilis jatkui jonnekin viikolle 14-15, jonka jälkeen alkoi uusi elämä. Tiedän, jotkut päätyvät jopa tiputukseen että ei onneksi sellaista.

2) Jatkuva närästys. Ekassa raskaudessa en ainakaan muista että olisi pitänyt napsia Rennieitä samaan tahtiin. Ja siis koko ajan pahenee. Joku tutkimus (http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/aidin+narastys+tietaa+tuuheatukkaista+lasta/a124658) väitti että närästys tietää tuuheatukkaista lasta, hah mene ja tiedä. Heitin tämän kommentin viikonvaihteessa äidilleni, joka heitti jotain vähän mummomaista ja ehkä epäkorrektiakin kommenttia tummaihoisista lapsista, joilla on jo syntyessään tuuhea tukka. Revettiin kyllä miehen kanssa molemmat ja hän ryki että niin tässä pitäisi kyllä olla kyse ihan vaaleaihoisesta lapsesta tai on muuten aikamoinen yllätys kyllä. Hahahaa.

3) Selkäkivut. Alaselkä vaivaa pahiten. Olen käynyt nyt hierojalla viitisen kertaa ja se hieroo mun pakaroita. Kyllä. Kuulemma 90% alaselän kivuista johtuu jumiutuneista pakaralihaksista. Ja jos joku uskoo että tämä mieshieroja vaan haluaa päästä hieromaan mun pakaroita niin hah, siitä vaan - vahvasti kyllä epäilen ettei tämän kohta viimeisillään olevan valaan pakarat jaksa juuri kiinnosta ketään, että jos toisin on niin ei haittaa.

4) Hiivatulehdukset, joita en voi hoitaa paikallisella käsikauppalääkityksellä allergisen reaktion takia ja suun kautta otettavia ei voi käyttää raskaana. Neuvolantäti suositteli tunkemaan alapäähän luonnonjogurttia. Ei lisättävää. (Suosittelen kuitenkin maitohappobakteereja - ehkä auttanut hillitsemään vaivaa).

5) Vatsan kiristys ja kivuttomat supistukset, jotka alkoivat jo keskiraskaudessa ja ovat estäneet liikunnan, shoppailun, isommat touhuamiset. Pitkä aika olla rauhallisesti.

6) Pissaaminen n. sata kertaa yössä. Mielenkiintoisena kokemuksena tänään pitkä automatka, kun vauva nyrkkeilee virtsarakkoon. Hyvää harjoitusta tietty lantionpohjan lihaksille.

7) Ummetus. Huokaus, ei lisättävää.

8) Huonot yöunet, jotka oikeastaan liittyvät kohtaan 6. Ja tietysti isoon mahaan jonka kanssa herää joka kerta kun kääntää kylkeä.

9) Ajoittainen hengenahdistus, kun bebe painaa keuhkoja ja ties mitä muita syitä.

Listasta huolimatta lienee sanomattakin selvää, että olen kiitollinen tästä raskaudesta ja toivoakseni vaivat ovat myös ohimeneviä. Ihmiset jotka kärsivät lapsettomuudesta, varmasti ottaisivat nämä vaivat kiitollisina vastaan, jos vain saisivat siten oman vauvan. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö mua ottaisi päähän käydä kuudetta kertaa vessassa taas ensi yönä...

ps) Unohdin tietysti raudanpuutteesta ja huonoista yöunista johtuvan väsymyksen ja siitä sekä hormoneista (tai luonteesta) johtuvan ärtymyksen, itkuherkyyden jne.