Tajusin juuri hampaita pestessäni, rauhan laskeuduttua taloon poikien lähdettyä temppujumppaan, että minulla on juuri alkanut elämäni viimeinen viimeinen kolmannes. Siis erittäin todennäköisesti, koska lapsiluku on asetettu yhteisestä vahvasta päätöksestä kahteen, ellei nyt sitten tapahdu joku vahinko tms. Mutta viimeistä viimeistä siis viedään. En oikeastaan tuntenut haikeutta tajutessani tämän, tai ehkä hetken. Tällä hetkellä enemmänkin tunnen närästystä, hengästymistä, kolotusta lonkkaluissa, selkäkipua ja nahan venymistä. Mutta epäilemättä jossain vaiheessa, kun oma vauvani on isompi ja ystävien mahat pullistuvat, varmaan jonkunasteinen haikeuskin vielä iskee. Nyt vaan ehkä saan voimaa jaksaa viimeisen koitoksen vaivat sillä ajatuksella että never again.. samaa metodia käytän voimaannuttaakseni itseni synnytykseen. Siis sitä ja kipulääkitystä mahdollisuuksien mukaan ;)
Nimittäin kropan muutokset näin raskauden loppumetreillä eivät ole mitään ihan pieniä. Oma kehon kuva muuttuu ihan täysin. Osa naisista tuntee itsensä tietty superhehkeäksi, hedelmällisyyden perikuvaksi. Valitettavasti minä en, en ainakaan juuri nyt. Enemmän tuntemukseni lähentelevät valasta tai jotain muuta kömpelöä eläintä. Kun on kooltaan normaalisti pienikokoinen, kymmenen kilon massan lisäys tietty koko kroppaan, mutta pääosin tuohon valtavan vatsan kohdalle tuntuu aika raa-alta.
En tietenkään silti ajattele vatsasta vain vihamielisesti. Miten voisin, siellähän kasvaa pieni tyttö. Ja tunnen myös äärimmäistä kiitollisuutta että mun on mahdollisuus saada lapsia. Ystävä- ja tuttavapiirissä on erilaista lapsettomuuskriiseilyä ja itse olen kokenut kaksi keskenmenoa ennen tietoa siitä onnistuuko raskaus koskaan. Joten nämä vatsamuljahtelut muistuttavat myös siitä, että tämä on ihan valtava etuoikeus kuitenkin.
Mutta sellainen on ihmisluonto - joka hetki ei voi tuntea ylitsepursuavaa kiitollisuutta. Eli nyt silitän mahaa, katson ulos ikkunasta talviaurinkoa ja pukkaa melkein kyyneltä silmänurkkaan.. viimeinen viimeinen kolmannes, ihan viimeistä kertaa. Kunpa kaikki menisi hyvin.
Seuravaaksi varmaankin vääntäydyn ylös hakemaan Rennietä ja kiroan kun vatsanahka kiristää niin että se tuntuu hauraalta pergamentilta.
p.s) Sain puhtaat paperit sokerirasitustestistä - huh! Eli viikonloppuna söin pikkuisen karkkia ja kerran jäätelöä. Mutta huomenna alkaa taas kurinalaisempi elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti