Mutsin kaa -haastekyssärit (by Project Mama)

Mahtavat Mutsin kaa -haastekyssärit Project Maman toimesta. En vaan voi olla vastaamatta, ollaan kuitenkin elämän suurten kysymysten äärellä.. Olen vasta aloittanut bloggaamaan joten en ole päässyt vastaaviin vielä vastailemaankaan aiemmin, jee.

1. Synnytys vai rintatulehdus? 
Ehdottomasti rintatulehdus. Pökelsin esikoista ulos 23h (pakko uskoa että toka tulee nopeammin) ja lievät traumat jäi. 

2. Aurinkolasit vessanpöntössä vai luottokortti jääkaapin alla?
Luottokortti jääkaapin alla. Kokemusta löytyy syömäpuikolla sörkkimisestä sinne alle kun etsittiin pojan piilottamaa matkakorttia... (löytyi muuten kitaran sisältä n. 3kk myöhemmin)

3. Kersalle silmätulehdusvoide molempiin silmiin vai suppo keskellä yötä?
Ehkä suppo, paremmat onnistumisprosentit.

4. Lapsettoman ajan tissit vai vyötärö?
Syvä huokaus.. Näin raskaana ollessa vastaan että vyötärö. 

5. Juhana Vartiainen vai Jyri Häkämies?
Voi ärsytys, en kumpaakaan mutta jos pakko valita niin Häkämies

6. Punkku loppu vai suklaa loppu?
Edelleen, koska olen raskaana, vastaan punkku loppu. Muuten olisi erilainen vastaus.

7. Helteinen muumimaailma vai jäinen hiekkalaatikko?
Muumimaailma. Niilä kallioilla voi elbailla ja syödä jätskiä, kun kersa väsähtää ja nukahtaa kärryihin. 

8. Räkätahra mustassa neuletakissa vai kakkaa sormuksen alla?
Räkätahra.

9. Kunnon krapula vai noro?
Krapula, mahatauti tuoreessa muistissa mutten muista tarkkaan millaista olla krapulassa.

10. Jaxuhalit vai plussatuulet?
Voi yök. Ei kumpaakaan, en pysty valitsemaan. Samaa kastia puolukkapäivien kanssa.

11. Tunnin kuolapäikkärit vai ilmainen jalkahoito?
Ilmainen jalkahoito.

Viimeinen viimeinen kolmannes

Tajusin juuri hampaita pestessäni, rauhan laskeuduttua taloon poikien lähdettyä temppujumppaan, että minulla on juuri alkanut elämäni viimeinen viimeinen kolmannes. Siis erittäin todennäköisesti, koska lapsiluku on asetettu yhteisestä vahvasta päätöksestä kahteen, ellei nyt sitten tapahdu joku vahinko tms. Mutta viimeistä viimeistä siis viedään. En oikeastaan tuntenut haikeutta tajutessani tämän, tai ehkä hetken. Tällä hetkellä enemmänkin tunnen närästystä, hengästymistä, kolotusta lonkkaluissa, selkäkipua ja nahan venymistä. Mutta epäilemättä jossain vaiheessa, kun oma vauvani on isompi ja ystävien mahat pullistuvat, varmaan jonkunasteinen haikeuskin vielä iskee. Nyt vaan ehkä saan voimaa jaksaa viimeisen koitoksen vaivat sillä ajatuksella että never again.. samaa metodia käytän voimaannuttaakseni itseni synnytykseen. Siis sitä ja kipulääkitystä mahdollisuuksien mukaan ;)

Nimittäin kropan muutokset näin raskauden loppumetreillä eivät ole mitään ihan pieniä. Oma kehon kuva muuttuu ihan täysin. Osa naisista tuntee itsensä tietty superhehkeäksi, hedelmällisyyden perikuvaksi. Valitettavasti minä en, en ainakaan juuri nyt. Enemmän tuntemukseni lähentelevät valasta tai jotain muuta kömpelöä eläintä. Kun on kooltaan normaalisti pienikokoinen, kymmenen kilon massan lisäys tietty koko kroppaan, mutta pääosin tuohon valtavan vatsan kohdalle tuntuu aika raa-alta.

En tietenkään silti ajattele vatsasta vain vihamielisesti. Miten voisin, siellähän kasvaa pieni tyttö. Ja tunnen myös äärimmäistä kiitollisuutta että mun on mahdollisuus saada lapsia. Ystävä- ja tuttavapiirissä on erilaista lapsettomuuskriiseilyä ja itse olen kokenut kaksi keskenmenoa ennen tietoa siitä onnistuuko raskaus koskaan. Joten nämä vatsamuljahtelut muistuttavat myös siitä, että tämä on ihan valtava etuoikeus kuitenkin.

Mutta sellainen on ihmisluonto - joka hetki ei voi tuntea ylitsepursuavaa kiitollisuutta. Eli nyt silitän mahaa, katson ulos ikkunasta talviaurinkoa ja pukkaa melkein kyyneltä silmänurkkaan.. viimeinen viimeinen kolmannes, ihan viimeistä kertaa. Kunpa kaikki menisi hyvin.

Seuravaaksi varmaankin vääntäydyn ylös hakemaan Rennietä ja kiroan kun vatsanahka kiristää niin että  se tuntuu hauraalta pergamentilta.


p.s) Sain puhtaat paperit sokerirasitustestistä - huh! Eli viikonloppuna söin pikkuisen karkkia ja kerran jäätelöä. Mutta huomenna alkaa taas kurinalaisempi elämä.

Hetkellistä (?) painopaniikkia

Perjantainen neuvolakäynti paljasti että paino oli yhtäkkiä hypähtänyt päälle 800g/viikossa. Sain sellaisen shokin että verenpainelukematkin olivat yli kaikkien mahdollisten suositusrajojen ennenkuin hengitin ja rauhoituin. Noin kaksitoistavuotiaalta näyttänyt lääkäri ei voimallisesti painonnousuuni reagoinut, mutta SF-mittaa ottaessa sanoi jotain yläkäyrästä ja kun kysyin että onko vatsankoko iso niin mutisi jotain että no isomman puoleinen. Tähän sotkuun kun vielä ymppää sen, että mummolla on kakkostyypin diabetes ja joudun jo senkin puolesta sokerirasitustestiin, sain tietysti päähäni että minulla on raskausajan diabetes.

No, onko vai ei, sitä ei tiedä kuin vasta ensi viikolla. Mutta aikani painikoitua ja luvattuani itselleni etten koskaan enää koske yhteenkään karkkiin tai jäätelöön, kaivoin itku kurkussa neuvolakortin esiin esikoiseni odotuksen osalta. Ja kuinka ollakaan - tismalleen samoilla viikoilla mun paino on noussut suurinpiirtein samanlaisilla hyppäyksillä. Ja vatsani SF-mitta on silloin ollut myös samaa, vähän enemmän jopa, tosin vaikeampi verrata kun siinä mitat viikkoa myöhemmältä raskausviikolta. Eikä se tälläkään kertaa yltänyt yläkäyrälle asti, vähän keskiarvon yläpuolella se tosin oli. Eli sen suhteen ei syytä huoleen, kyllähän se paino silloinkin nousi, koko raskauden aikana yhteensä n.14kg, mutta lähtikin sitten imetyksen myötä. Lähtöpainoni oli pari kiloa painavampi, joten niin paljon ei tarvitsisi tulla, mutta minkäs teet. Syön normaalisti, herkuttelen pieniä määriä ja valitettavasti liikunta on vähäistä supistusten takia.

Joka tapauksessa sokerirasitustesti tai lähinnä sen tulokset jännittävät. Kaikenlaiset riskit lisääntyvät sekä äidillä että vauvalla mikäli raskausajan diabetes -diagnoosin saa. Lisäksi ko. diagnoosissa isojen vauvojen riski kasvaa. Edellisen kerran synnytys kesti 23h ja jätti lievät traumat vaikka kooltaan esikoiseni oli pikkuruinen keiju. "Mitään viisikiloista en sitten synnytä!" Uhosin jo miehelleni joka katsoi parhaaksi nyökytellä ja luvata että viisikiloista ei tarvitse synnyttää..  Jännitetään nyt tässä vielä muutama päivä, sitä ennen syön kuten tähänkin asti eikä vielä täysin kivikautista linjanvetoa...

Lastenhuone - turkoosia ja vaaleanpunaista.. hurjaa!

Edellisen postauksen aihe - tytöt vs. pojat tavallaan jatkuu.. tällä kertaa tosin horisen ainoastaan sisustuksesta enkä sen kummemin sukupuolirooleista. Eräänä kiukkuaamuna (kun en suostunut heti kantamaan poikaani supistusten takia) poikani puuskahti: "Tyhmä vauva, en halua että koko talo maalataan vaaleanpunaiseksi!" Kyllä nauratti, en tiedä mistä se sen keksi. Lupasin että taloa eikä sen huonetta maalattaisi vaaleanpunaiseksi, ei ollut käynyt mielessäkään.

Mutta milläs värillä me tänään maalasimme lyhteisen lastenhuoneen seinää.. Niinpä niin. Syytän kyllä siitä perheen miehiä.

(Värinä siis Tikkurilan Tutu)

Poikani sängyn puoleinen seinä on turkoosi, jossa on meri/sukellusaiheisia seinätarroja. Lisäksi siellä on nuo Marimekon Karkuteillä -verhot ja huoneessa yleisesti ottaen tehosteväreinä värejä noista verhoista.  Mietittiin että olisi hauska idea maalata toinen seinä jollain tyttömäisellä värillä. Loppujen lopuksi päädyttiin hyvin vaaleaan, hitusen lilaan taittavaan vaaleanpunaiseen ja se oli kyllä poikien ehdotus! Toinen kerros on vielä maalaamatta ja hieman jännittää onko lopputulos liian hurja, mutta kun muuten pidän matot sun muut neutraalimpana niin ehkä se on ihan ok. Yleisesti ottaen tykkään että lastenhuoneessa on väriä ja vaihtelu virkistää.

Lisäksi ajatuksena on lisätä lelujen säilytystilaa tilaamalla perusavohylly ja siihen bokseja, esim. tämä Kodin1 Box ja siihen mustaharmaita, ehkä pari turkoosia ja kenties keltaista tai vaaleanpunaista säilytyslaatikkoa.

Katsotaan mitä huoneesta tulee, ihan liian aikaistahan nyt on tuota huonetta sinänsä tuunailla kun äippälomaankin on kaksi kuukautta, mutta mistä sitä tietää miten sitä sitten jaksaa..
Lelujen säilytys järkevästi onkin sitten sellainen ikuinen ongelma mistä voisi kirjoittaa oman postauksenkin. Toistaiseksi legot löytyvät siis jalan alta :)

Mistä on pienet pojat tehty?

Kun sain kolme vuotta sitten kuulla että odotan poikaa, tunsin suurta hämmennystä. Tyttö tuntui luontevammalta vaihtoehdolta, enhän tiennyt pienistä pojista yhtikäs mitään! Hiljalleen tietenkin totuin ajatukseen ja kun sain pienen pojan syliini, ei tullut kysymykseenkään että hän olisi ollut jotain muuta sukupuolta tai muuten toisenlainen.

Pienen poikani kautta olen päässyt tutustumaan poikien kiehtovaan maailmaan lähemmin. Nyt lähemmäs kolmivuotiaana kiinnostavat kepit, robotit, autot, legot ja majat, mutta myös kirjat, näytelmäleikit ja soittimet. Lisäksi pojallani on rakkaat pehmolelut ja hän on kova pussailemaan ja rakastaa hellyyttä, onneksi! Ehkä hän ei ole myöskään tyypillinen poika, jos sellaiseksi mielletään isokokoinen, jämerä rämäpää. Poikani on aina ollut aika harkitseva oivaltaja, kooltaan pieni ja siro laiheliini joka rakastaa makeaa. Toisaalta pienestä asti hänellä on ollut erinomainen huumorintaju ja nykyään hän tekee jatkuvasti kepposia, kuten pistää jotain tuolillemme jonka päälle istumme, kätkee leikkikäärmeen tyynyn alle tai muuta hassua. Motorisesti hän kehittyi ehkä eri tavalla kuin tyypillisesti pojat, toisin sanoen varovaisena luonteena lähti kävelemään kunnolla vasta n. 1v 2kk-3kk iässä, mutta puolestaan puhui pitkiä lauseita aiemmin kuin useimmat ikäisensä pojat. Eli kun rakenneultrassa kuulee sukupuolen, se ei tietenkään kerro yhtään mitään siitä minkälainen tapaus sieltä putkahtaa, tämä tietysti pitäisi muistaa.

Nyt toista lasta odottaessa pidin jostain syystä varmana että saan toisen pojan. Isoveli odotteli pikkuveljeä ja minä mietin pojalle nimen valmiiksi. Kun rakenneultrassa kerrottiin että tulossa on todennäköisesti tyttö, tunsin samaa hämmennystä kuin aikanaan esikoisesta. Ihana uutinen tietenkin, mutta mitä ihmettä, tyttö.. Miten sellainen pitäisi osata kasvattaa? En uskonut asiaa todeksi ennenkuin 4D-ultrassa lääkäri vahvisti asian omien sanojensa mukaan sataprosenttisesti. Tyytyväisenä säästin ison osan esikoisen vaatteista, mutta jostain syystä kummasti hyllylle on nyt eksynyt entistä enemmän tyttömäistä vaaleanpunaista (enemmän jopa isänsä ostamana) ja ihania pikkumekkoja. Taisin siis kuitenkin hurahtaa sellaisiin.

Kasvatuskysymykset tulevatkin sitten paljon myöhemmin. Tietenkin haluan kasvattaa tytöstäni itsenäisen ja vahvan, omilla aivoillaan ajattelevan naisen enkä mitään avuttomaksi heittäytyvää, ulkonäöllään ratsastavaa prinsessaa. Itse rakastan toki myös kauniita vaatteita ja kenkiä eli missään nimessä selllaiset eivät tule olemaan pannassa. Minua vaan naurattaa jo valmiiksi ajatus, että tuleva naissukupuolinen olento osottautuu tietenkin taas ihan muuksi kuin olen odottanut. Luultavasti sieltä on siis nyt tulossa se rämäpäinen tappelija joka nirhii tukkansa kynsisaksilla heti kun kynnelle kykenee..

p.s) Välillä robottileikit alkavat kyllästyttää ja toivottaisin barbileikit tervetulleeksi.. mutta saas nähdä.

Äidit kotona

Uunituore blogini ei ole oikein edennyt, johtuen yksinkertaisesti ajanpuutteesta. Äitiyslomalla sitten (hahaaa kuivaa naurua kaikilta niiltä joilla on vähintään yksi lapsi).. no siis ainakin ennenkuin nro 2 putkahtaa ulos. (Huomatkaa myös kielikuva putkahtamisesta, se lienee toiveajatteluani että toisen kerran ei tarvitsisi pakertaa 23h vaan kakkonen tulisi ulos kun aivastaisi).

Isä ja poika ovat viettämässä laatuaikaa taaperojumpassa, joten mikä parempi aika tehdä jouluvalmisteluja, eli raivata olohuoneesta lelut niin että kuusi saadaan mahtumaan kauniisti sisään, ja päivittää viimein blogia.

Aamuöisinä hetkinä mielessä on pyörinyt vaikka minkälaista aihetta, mutta jostain syystä mieleen on jäänyt nämä viimeaikaiset kirjoittelut siitä miten kotihoidon tukea pitäisi jakaa siten että isätkin jäisivät kotiin. Olen ihan samaa mieltä, en edes jaksa listata tässä kaikkia etuja mitä siitä sekä perhekohtaisesti että yhteiskunnallisesti mielestäni seurasi. Meillä mies käytti kyllä isyysvapaan ja isäkuukauden, mutta silloin ei hänen kotiin jääminen ollut ajankohtaista. Toisaalta yksi syy siihen oli että saatiin toivomamme ryhmäperhepäivähoito lapselle, joten ei ollut pakko miettiä muita vaihtoehtoja.

Tässä yksi päivä havahduin siihen, että jos olisin ollut kotona siihen asti kun lapsi täyttää 3-vuotta, olisin edelleen. Ja koska toivoimme tällaista n. 3-vuoden ikäeroa lapsillemme, jäisin siis edelleen kotiin jolloin putkeksi tulisi vähintään 5-vuotta kotiäiteyttä kerrallaan. Huh, tiedän että ratkaisu toimii joillekin hienosti ja onnittelut siitä, mutta itse tiedän että en ehkä olisi ihan täysissä järjissäni tällä hetkellä jos näin olisi. Mies on samaa mieltä (hah) ja epäilemme että parisuhde olisi myös aika huonolla tolalla. Itse aloitin siis 4-päiväisellä viikolla kun lapsi oli 1.5v ja sai sen toivotun hoitopaikan. Mielelläni olisin ollut kotona kun poika olisi ollut n. kaksivuotias, mutta tammikuussa ei varmasti olisi ollut enää haluamaamme paikkaa missään tarjolla, joten toimimme näin ja hyvin meni. Olemme siitä onnekkaita että molemmilla on joustavat työt, joten edelleenkin teemme niin että mies hakee aina pojan vähän aikaisemmin hoidosta ja jatkaa töitä kun minä tulen kotiin.

Oli nyt taas ihan turhaa tajunnanvirtaa tuo äskeinen, reflektoin siinä vaan omia ratkaisujani. Tämähän on sellainen aihe että kirvoittaa aina erittäin karvaita ja pisteliäitä kommentteja vauvapalstoilla, enkä sellaiseen keskusteluun halua lähteä. Uskon ja toivon että kukin äiti ja perhe tekee ratkaisut mitkä kokevat toimiviksi tietysti ensisijaisesti lapsen, mutta myös koko perheen jaksamisen kannalta.

Vähän jännittääkin jäädä taas kotiin tässä välissä, noin 1v 7kk työelämäpyrähdyksen jälkeen. Siis superihanaa toisaalta ja toisaalta tiedän että tulen kaipaan myös erilaisia älyllisiä haasteita kuin mitä pikkuruiset kotona tarjoavat sekä enemmän aikuista seuraa. Olen aina ollut huono raahautumaan erilaisiin mammakerhoihin, joten ehkä tällä kertaa täytyy ottaa itseäni enemmän niskasta kiinni etten jämähdä kotinurkkiin. Veikkaisin että uuden tulokkaan kanssa olen taas sen 1,5 vuotta kotona riippuen minkälainen hoitopaikka saadaan ja kenties sitten on aika keskutella jäisikö mies hoitamaan vaikka puoleksi vuodeksi lasta kotiin..

Aamuöisiä mietteitä

Kello kolme aamulla on yleensä sellainen aika, jolloin hätkähdän hereille kun poika tai raskaushormonit herättävät mut hyvässä lykyssä ensimmäistä kertaa sinä yönä, todennäköisesti noin kolmatta. Yritän välttää kellon katsomista, koska kello kolme on se pirullinen aika, jolloin mun on vaikein nukahtaa uudelleen. Kaikki ajatukset pyörivät päässä, työt, parisuhde, lapset: oleva ja tuleva. Mitä pistää aamulla päälle. Mitä tekisi viikonloppuna. Onko vanhemmilla kaikki hyvin. Miten ratkaista Gazan kriisi (köh, myönnän että kaikessa surullisuudessaan jälkimmäinen ei valitettavasti kuitenkaan kuulu mua valvottaviin tekijöihin omaa napaa lähempänä olevien ongelmien purkiessa enemmän pintaan).

Mietin että paras tapa purkaa tätä kaikkea on kirjoittaminen - jäsennän jo sängyssä maatessani mitä haluaisin pistää paperille. Siitä siis tämä blogi. Ennakoin myös tulevaa äitiyslomaani ja uskon että tämä on yksi hyvä tapa purkaa kotona olevan äidin väsymystä ja ehkä yksinäisyyttäkin - toisaalta varmasti myös ihania hetkä ja kaikenlaisia ilonaiheita.

Tällä hetkellä mua valvottaa lähinnä poika, joka mielikuvituksen kehittyessä on ryhtynyt taas heräilemään ja vaatimaan läsnäoloa sekä pelkäämään nukkumaanmenemistä (tähän ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan, vaikka alankin epäillä että kaikkea on kokeiltu).  Ja ne hormonit. Ja ehkä ajatukset tekemättömistä töistä, koska vietin pari päivää saikulla viime viikolla.

Tiedän että unenpuute on mun kohdalla se tekijä, joka muuttaa mut hauskasta naisesta ja ymmärtäväisestä äidistä valittavaksi marttyyriksi, jota ei huvita siivota vaatekomeroa eikä tehdä yhtään mitään muutakaan. Yritän miehen keinoa ja tiedostamalla (ja hyväksymällä - pah!) tämän ongelman jo nyt ja tietysti enenevässä määrin kun sintti2 tulee taloon siitä ei ehkä muodostu samanlaista mörköä kuin edellisen vauvavuoden ja sen tuomien pahojen uniongelmien aikaan.

Macin akku näyttää 4% jäljelläoloaikaa, joten ensimmäisen postauksen jaarittelu jää tähän. Ehkä jatkan vielä tänään kohtalaisen neitseellistä taivaltani (eka tuotantokausi, toka jakso) Downton Abbeyn parissa ennen vääntäytymistä kohti sänkyä.

Tämän sairasteluviikonlopun paras asia: yhteiset päikkärit miehen ja pojan kanssa.